Solidaarinen maailma versoo meistä

Maailmassa ei oikein muuta olekaan kuin vikaa, kun alkaa asiaa oikein laajalti pohtimaan. Typeryyksien kiertokulku on liki pitäen loputon. Yhä vain läntisessä Euroopassa panostetaan ydinvoimaan, vaikka hyvin tiedetään, että sillä vain haetaan kalliiksi käyvää lykkäystä kärjistyville ympäristöongelmille. Ja edelleen hassataan valtioiden varoja aseistautumiseen ja sodankäyntiin, vaikka kaikkialla nähdään tavallisen kansan kamppailevan syvenevässä köyhyydessä. Helkutin merkillistä on sekin, että Suomessa työmarkkinatuen tarveharkinta on ja pysyy, vaikka lähes kaikki pitävät puolison ja vanhempien tulojen vaikutusta työttömyysturvaan tosi epäreiluna.

Maailman pelastamisen hitautta on vaikea sietää, varsinkin kun yhden ihmisen voima on siinä perin rajallinen. Demokratian rattaissa asioita mäiskitään ja venytetään kuin pullataikinaa ja epäkohtien tiedostaminen ei tunnu hevin johtavan niiden korjaamiseen. Tässä prosessissa syntyy sitkeää pakkopullaa, joka ei maistu kenellekään ja jota jauhetaan silkasta velvollisuudesta. Jokainen tietää maailmanjärjestyksemme kootut selitykset: ”Kun meillä nyt on nämä lait ja sitten erikseen vielä EU-lait ja kun meillä nyt vain toimitaan näin ja tuo maa toimii noin, eikä vaihtoehtoja ole.”

Sillä aikaa kun yhtäällä selitellään ja levitellään käsiä, toisaalla kommunisti etenee – hitaasti mutta vääjäämättömästi sinne tänne kuin etana kaalimaassa.

Kommari keksii liittyä rauhanjärjestöön, koska sota on ihan karmea asia. Sitten hän menee mukaan ympäristöliikkeeseen, koska ei hyväksy ympäristön tuhoamista. Työttömien asiallakin hän on, joten pian hän löytää itsensä työttömien yhdistyksestä. Myös ay-liike kaipaa kommunistin mielestä parantamista, joten ammattiosastoonsakin hän änkeää. Seuraavaksi häntä jo pyydetäänkin asukasyhdistykseen, poikamiesten pelastamisyhdistykseen, rantapalloseuraan, kärpästen keräilypiiriin...

Ja yhtäkkiä hän onkin aivan kaikkialla: puheenjohtajana, sihteerinä ja ties minä touhakkeena kadulla jakamassa soppaa, laatimassa kannanottoa, auttamassa työhakemuksen teossa, järjestämässä mielenosoituksia, myyjäisiä ja rokkikonsertteja, vetämässä keskustelukerhoa, pölpöttämässä telkkarissa, kertomassa sanomalehdessä näkemyksiään, ohjaamassa maahanmuuttajia.

Ollakseen mukana maailman moninaisuudessa kommari tekee elämästään prosessin eli on ikään kuin aina vähän vaiheessa. Siitäköhän sitten johtuu, ettei hän pääse selkeästi minnekään? Toisaalta, jos on jo levittäytynyt sinne sun tänne, miksi tarvitsisi tavoitehakuisesti sännätä sokeasti kohti yhtä pistettä? Kilpailukammoisena hän värähtää silkasta kauhusta kuullessaan sanan ”urakehitys”, koska on paljon kivempi puuhastella kaikkea kuin raataa suuren, kaikkinielevän päämäärän eteen.

Päästäkseen kauas on nähtävä lähelle, hän uskoo. Onhan hän jo kokenut, että maailmalle ei tarvitse aina mennä saapuakseen sen luokse. Meissä jokaisessa asuu pieni hullu solidaristi, jos annamme sen olemassaololle luvan.