Kaatuneen kommentti työelämään

Työelämä kaataa nykyisin nuoria naisia, kuin heinää, tietää Kauppalehti.

Itse uutinen ei hämmästyttänyt minua yhtään. Työ ja työssä pärjääminen ovat tärkeä osa suomalaista identiteettiä. Jopa niin suuri, että moni yrittää sitkeästi käydä töissä, vaikkei siitä taloudellisesti juurikaan hyötyisi. Erilaisten pätkätöiden lisääntyminen, työn vaatimusten valtava kasvaminen, työajan tiukka määrittely ja työtehokkuuden lisääntyvä seuranta sekä tehokkuuden lisäämisen vaatimukset ovat tehneet työelämästä viidakon, jossa jopa se vanha, perinteinen viidakon laki tuntuu lempeältä ja kivalta. Sen mukaanhan heikot sortuvat elon tiellä - nykyisiä tilastoja katsellessa tulee mieleen, että elon tiellä sortuu jokainen hiemankin inhimillisyyttä näyttävä.

Ja ahdistus iskee, kun huomaa, ettei pärjääkään. Toisin kuin keskustelupalstat tuntuvat olettavan, työelämässä ahdistuvat ahkerimmat, kiltimmät ja reippaimmat. Ne, jotka yrittävät, koska pitävät työtä sinänsä tärkeänä ja tekevät mahdottomien vaatimusten ristitulessa kaiken aikaa parhaansa. Olen sivusta seurannut oman, entisen työpaikkani toimintaa. Ne, jotka viis veisaavat, toteavat, kuinka heillä ei ole penniäkään kiinni ja jos heidän joustamattomuutensa vaikkapa työajoissa vetää firman nurin, niin vetäköön, se ei ole heidän ongelmansa. Nämä ihmiset jaksavat monotonista työtä, tehokkuuden tiukkaa tarkkailua ja kellokortin kanssa elämistä huomattavasti kilttejä ja ahkeria pidempään. Tiukentuviin vaatimuksiin oikea vastaus ei siis olekaan "reipastuminen" tai itsensä niskasta ottaminen, vaan välinpitämättömyys. Kun irrottaa oman identiteettinsä työtuloksestaan, voi naureskella päin räyhäävän pomon naamaa, antaa piut paut tehokkuuden seurannalle ja vaikka myöhästyä duunista - se ei merkitse ihmisarvon menetystä.

Toisaalta taas reippaat, kiltit ja ahkerat ottavat itseensä, yrittävät enemmän ja lopulta väsyvät. Vaatimukset juoksevat edellä niin kovalla vauhdilla, ettei niiden perässä pysyy enää kuin kaikista heikkopäisin hiihtäjä. Sellainen, jolla ei ole kotia hoidettavana, perhettä, lasta tai muitakaan uranheikentimiä, vaan puhdas omistautuminen työlle.

Kuulun itse tuohon nuorten, kaatuneiden naisten tilastoon. Lopetin mielialalääkkeiden käytön vuosi sitten jouluna, viimeisin sairaslomajaksoni päättyi sen joulukuun lopussa. Olen tällä hetkellä "terve" ja onnekseni opiskelija. En ole varma siitä, miten pärjäisin työelämässä. Itseasiassa pelkkä ajatus yrittämisestäkin ahdistaa - huonojen kokemusten painolasti viimeisen kymmenen työvuoden ajalta on melkoinen. Toivon voivani opiskella loppuun ja päätyä työhön, jossa voisin edes jollakin tapaa itse määrittää työtehtäviäni, aikataulujani ja työympäristöäni. Tai edes loma-aikoja ja kahvitaukoja. Tai että olisi niitä lomia ilman pelkoa seuraavan kuukauden laskujen maksusta.

Eläkeiän nostaminen on haihattelua, joka perustuu puhtaasti ministerien täydelliseen vieraantumiseen työelämän todellisesta luonteensta. Samoin puheet "kilpailukyvyn parantamisesta" tai "sisämarkkinoiden syventämisestä" - molempia rajoittaa Suomessa lähinnä suomalainen työkulttuuri, jonka olennainen osa ovat työehtosopimukset ja työsuojelulaki. Näitä vastaan oikeiston hullut ovat ottaneet kantaa jo moneen kertaan. Viimeisimmäksi lakko-oikeuden rajoituksesta hekumoinnilla.

Virkamiehet ja ministerit ovat hyviä vaan ja jalkautuvat sinne ihan oikeiden duunareiden joukkoon tekemään kahdeksaa tuntia päivässä jotakin monotonista, fyysisesti ja henkisesti raskasta työtä ja kuuntelemaan jatkuvaa natinaa riittämättömästä tehokkuudesta. Katsotaanpa kuinka pitkään he viihtyvät!

Vastuuta koko yhteisestä maailmasta

Nyt eduskuntavaalikampanjan aikana suurin osa ehdokkaista kampanjoi siitä, kuinka hyvinvointi pitäisi jakaa oman kansamme keskuudessa, mikä on siinä mielessä loogista, että äänestäjät ovat omaa kansaamme. Kuitenkin elämme avoimessa maailmassa. Toisten valtioiden ratkaisut vaikuttavat myös meihin, mutta myös meidän omat ratkaisumme vaikuttavat myös muuhun maailmaan ja muun maailman ihmisten elinolosuhteisiin.
Jos me äänestämme sellaisen maailman puolesta, jossa kukin kansa huolehtii vain itsestään ja jättää muille kansoille vain rippeet maailman rajallisista resursseista, silloin meidän vastavuoroisesti pitää hyväksyä, että kaikki muutkin kansat toimivat samoin eli pyrkivät jättämään vain rippeet meille itsellemme.
Jos me sen sijaan äänestämme solidaarisen maailman puolesta ja puolustamme myös muun maailman oikeutta hyvinvointiin ja inhimilllisen elämän edellytyksiin, silloin voimme vaatia, että myös muut toimivat samoin ja puolustavat myös meidän oikeuttamme niihin edellytyksiin.
Pahuus ei ole yksin jossain tuolla ulkopuolella, vaan kaikki maailman kansat muodostuvat kaltaisistamme tavallisista ihmisistä, jotka haluavat elää rauhassa ainakin kohtuullisissa elinolosuhteissa. On aivan oikein puolustaa heikompien asemaa yhteiskuntamme sisällä, mutta samalla meidän pitää miettiä myös politiikkamme vaikutuksia koko maailman köyhiin.
Arabimaiden kansannousut ovat osoittaneet, että Suomi itsekin on ollut mukana siinä USAn, Israelin ja EUn liittoutumassa, jonka intressien takia näiden maiden kansoja on pidetty sorron alla. Arabimaiden kansoilla ei ole ollut tähän mennessä mahdollisuutta valita omia johtajiaan, vaikka Egyptin kansalle onkin luvattu vapaat vaalit jo syksyksi. Meidän itsemme ei kuitenkaan tarvitse odottaa syksyyn, vaan meillä on vapaat vaalit jo huhtikuussa:
Äänestäkäämme yhteisen maailman puolesta!

Riitta Tynjä vaatii: Pois köyhyydestä!

Työmarkkinatuki, asumistuki ja toimeentulotuki tulonaan oleva, yksinasuva pitkäaikaistyötön. – Siinä sosiaalitoimistojen tyypillisin toimeentulotukiasiakas tämän päivän Suomessa. On ollut jo pitkään. Kelan ja soppalan lisäksi leipäjono ja seurakunnan diakoniatyö ovat hänelle myös tuttuja paikkoja. Kun vuosia, jopa vuosikymmeniä joutuu elämään epäinhimillisen pie-nillä tuloilla, se näkyy kaikessa. Ei ole varaa nettiin, tv-lupaan, ei harrastuksiin, ei rahaa mat-kustaa vaikkapa iäkkään äidin luokse kotiseudulle. Vaatteet ja kodintarvikkeet hankitaan kirpparilta, mutta aina ei sieltä löydy sopivaa. Jos vaikka kahvi, shampoo ja hammastahna loppuvat samaan aikaan, ei sillä viikolla syödä kuin puuroa. Saatikka silloin, kun on maksettu vähänkin isompi puhelinlasku. - Kokeilkoot päättäjät elää 419 eurolla kuukauden! Voisi tulla äitiä ikävä.

Moni turhautuu, kun pitää köyhyytensä vielä todistaa kuukausittain soppalassa. Eikö se riitä, että Kelalla näkyvät pienet tulot, jotka oikeuttavat vielä pieneen summaan toimeentulotukea kunnalta? Miksi pitää olla niin byrokraattista ja työlästä näiden murusten kerääminen eri tahoilta? Työllistäähän se tietysti virkailijoita, mutta mielekkäämpää tekemistä heilläkin voisi olla. Moni siellä luukulla näin sanookin.

Ja kuinka moni ei jaksa näiden eri luukkujen väliä ravata; työkkäri, kela, sossu, leipäjono. Moni uupuu välille ja asiat menevät entisestään solmuun. Sellainen ei loppupelissä tule ke-nelläkään halvaksi – ei edes yhteiskunnalle, joka luulee säästävänsä sillä, että avun hakeminen on tehty niin hankalaksi. Ja sillä, että annettava apu on täysin riittämätöntä.

Luulisi tyhmimmänkin tajuavan, että kun jokainen saisi riittävän perusturvan yhdestä paikasta, se loisi ihmisarvoisen elämän puitteet. Ei menisi kaikki aika ja voimat sen miettimiseen, miten seuraavasta päivästä selviää. Onko rahaa mennä lääkäriin tai kenties kampaajalle. Voisi ostaa vaikkapa hieman kalliimpaa luomuruokaa eikä vain sitä halvinta lenkkiä, mitä viime vuodet on tullut syötyä. Ihan sitä työtönkin voisi selkä suorana kulkea muiden joukossa. Alistetusta ja lannistetusta alkaisi löytyä voimavaroja vaikka mihin.

Sitä moni päättäjä taitaakin pelätä. On parempi pitää köyhät nöyrinä ja kepittää vielä karensseilla ja toimeentulotuen perusosan leikkauksilla. Siis tuosta 419 eurosta vielä 20 % tai jopa 40 % pois ja elä sillä!

SKP:ssä on nähty, että tällainen peli ei vetele. Rahaa yhteiskunnassa riittää. On poliittinen valinta, laitetaanko se aseisiin vain perusturvan nostamiseen. SKP:n aloite 900 euron perusturvasta on poliittinen valinta köyhyyden kitkemiseksi ja inhimillisen elämän edellytysten luomiseksi nykyisen eriarvoisuuden kasvun sijasta. Sellainen tulee todella tarpeeseen.