Yksipuolista kansainvälisyyttä

Viimeaikoina suurten puolueiden vaalikeskusteluissa, joihin nyt on otettu mukaan myös perussuomalaisten Timo Soini, on arvosteltu Suomen ulkopoliittisen linjan muuttuneen sisäänpäin, kun Suomi ei Nato-liittouman mukana lähettänyt muutamaa Hornettia tulittamaan Libyaa ja jotkut epäisänmaallisiksikin haukutut eivät halua tunkea kaikkia Suomen verovaroja Saksan ja muiden suurten EU-maiden pankkien tukemiseen. Hyökkäys Libyaan ei kuitenkaan ole kaikkien muidenkaan valtioiden suosiossa. Esimerkiksi itänaapurimme suhtautuu varsin kriittisesti, vaikka äänestikin vain tyhjää YK:n turvaneuvostossa. Venäjä on siis vain 1 esimerkki kriittisistä maista mutta fyysisesti meitä lähimpänä. Suomen osallisuutta hyökkäykseen vaativat haluavat selvästi, että Suomen on aktiivinen ulkopolitiikassaan vain tiettyyn suuntaan. EU:n vakuusrahaston tukeminenkin ja sen väittäminen ainoaksi isänmaalliseksi toiminnaksi on myös suuntautumista tiettyyn suuntaan. Ongelmathan johtuvat siitä, että jotkut maat ovat ottaneet itselleen erivapauden rikkoa nykyistä vakuussopimusta ja nyt nämä ongelmat sitten halutaan sosialisoida kaikkien euromaiden kansojen yhteisesti maksettaviksi. Portugali ei malttanut odottaa 11 päivää, että Suomessa olisi vaalit ehditty käydä. Kun Portugali pyysi takauksia, heti olivat Katainen ja Kiviniemi niitä lupaamassa ja Soini vastaavasti uhoamassa, että ainakaan perussuomalaiset eivät niitä ole myöntämässä. Katainen ja Kiviniemi puhuvat valikoitua totuutta, että takuujärjestelmässä mukanaolo on välttämätöntä, mutta se siis on totta vain Kataisen ja Kiviniemen toiveissa pelastaa röyhkeä riistokapitalismi. Kuka muu kuin Katainen ja Kiviniemi sitä kuitenkaan edes haluaa? Koko kapitalistisen järjestelmän uskottavuus on kriisissä. Tähän mennessä sijoittavat ovat voineet olla varmoja, että eurooppalaisille kapitalistisille valtioille lainatut rahat on turvassa, mutta nyt, kun yhä useampi vaatii vastuun jakamista muyös sijoittajille ja pankeille, kapitalistinen valtiokaan ei ole enää sijoituskohteena varma. Jos yksikin kapitalistinen valtio päästettäisiin konkurssiin, olisi se sitten pieni Islanti, Kreikka, Irlanti tai Portugali, koko kapitalistisen järjestelmän ideologinen uskottavuus romahtaisi. Siksi Katainen ja Kiviniemi huutavat Suomenkin velvollisuutta auttaa kriisimaita ja sitä kautta sijoittajia. SKP ei ole koskaan ollut mukana pelastamassa kapitalistisen riistotalouden uskottavuutta, vaan meidän linjanamme on aina ollut, että keinottelijat maksakoot itse kriisinsä. Meillä on ollut koko ajan vaihtoehto valmiina, jos riistokapitalismi romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Riitta Tynjä vaatii: Pois köyhyydestä!

Työmarkkinatuki, asumistuki ja toimeentulotuki tulonaan oleva, yksinasuva pitkäaikaistyötön. – Siinä sosiaalitoimistojen tyypillisin toimeentulotukiasiakas tämän päivän Suomessa. On ollut jo pitkään. Kelan ja soppalan lisäksi leipäjono ja seurakunnan diakoniatyö ovat hänelle myös tuttuja paikkoja. Kun vuosia, jopa vuosikymmeniä joutuu elämään epäinhimillisen pie-nillä tuloilla, se näkyy kaikessa. Ei ole varaa nettiin, tv-lupaan, ei harrastuksiin, ei rahaa mat-kustaa vaikkapa iäkkään äidin luokse kotiseudulle. Vaatteet ja kodintarvikkeet hankitaan kirpparilta, mutta aina ei sieltä löydy sopivaa. Jos vaikka kahvi, shampoo ja hammastahna loppuvat samaan aikaan, ei sillä viikolla syödä kuin puuroa. Saatikka silloin, kun on maksettu vähänkin isompi puhelinlasku. - Kokeilkoot päättäjät elää 419 eurolla kuukauden! Voisi tulla äitiä ikävä.

Moni turhautuu, kun pitää köyhyytensä vielä todistaa kuukausittain soppalassa. Eikö se riitä, että Kelalla näkyvät pienet tulot, jotka oikeuttavat vielä pieneen summaan toimeentulotukea kunnalta? Miksi pitää olla niin byrokraattista ja työlästä näiden murusten kerääminen eri tahoilta? Työllistäähän se tietysti virkailijoita, mutta mielekkäämpää tekemistä heilläkin voisi olla. Moni siellä luukulla näin sanookin.

Ja kuinka moni ei jaksa näiden eri luukkujen väliä ravata; työkkäri, kela, sossu, leipäjono. Moni uupuu välille ja asiat menevät entisestään solmuun. Sellainen ei loppupelissä tule ke-nelläkään halvaksi – ei edes yhteiskunnalle, joka luulee säästävänsä sillä, että avun hakeminen on tehty niin hankalaksi. Ja sillä, että annettava apu on täysin riittämätöntä.

Luulisi tyhmimmänkin tajuavan, että kun jokainen saisi riittävän perusturvan yhdestä paikasta, se loisi ihmisarvoisen elämän puitteet. Ei menisi kaikki aika ja voimat sen miettimiseen, miten seuraavasta päivästä selviää. Onko rahaa mennä lääkäriin tai kenties kampaajalle. Voisi ostaa vaikkapa hieman kalliimpaa luomuruokaa eikä vain sitä halvinta lenkkiä, mitä viime vuodet on tullut syötyä. Ihan sitä työtönkin voisi selkä suorana kulkea muiden joukossa. Alistetusta ja lannistetusta alkaisi löytyä voimavaroja vaikka mihin.

Sitä moni päättäjä taitaakin pelätä. On parempi pitää köyhät nöyrinä ja kepittää vielä karensseilla ja toimeentulotuen perusosan leikkauksilla. Siis tuosta 419 eurosta vielä 20 % tai jopa 40 % pois ja elä sillä!

SKP:ssä on nähty, että tällainen peli ei vetele. Rahaa yhteiskunnassa riittää. On poliittinen valinta, laitetaanko se aseisiin vain perusturvan nostamiseen. SKP:n aloite 900 euron perusturvasta on poliittinen valinta köyhyyden kitkemiseksi ja inhimillisen elämän edellytysten luomiseksi nykyisen eriarvoisuuden kasvun sijasta. Sellainen tulee todella tarpeeseen.

Ihmisarvo kaikille - myös meille itsellemme!

Kun vaadin poliittisena päämääränä ihmisarvoa ja inhimillisen elämän edellytyksiä kaikille maailman 7 miljardille ihmiselle, tarkoitan myös meitä itseämme.
Häpeällinen tapamme kohdella törkeän huonosti omaa vanhenevaa ja ei enää niin hyväkuntoista väestöämme osoittaa nimittäin, että ihmisarvo riippuu omassakin yhteiskunnassamme yksilön nykyisestä ja tulevasta hyödyllisyydestä. Törkeyden huippu on, että nämäkin ihmiset ovat aikoinaan itse olleet rakentamassa yhteistä yhteiskuntaamme ja leipomassa sitä yhteistä kakkua, jota olemme jakaneet, mutta nyt, kun he eivät enää pysty tuottamaan omaa osuuttaan, yhteiskuntamme on hylännyt heidät säilytyslaitoksiin, jossa huippuunsa säästetyllä henkilökunnalla ei ole aikaa ja mahdollisuuksia suoda heille enää oikeutta ihmisarvoiseen elämään.

Seppo Ruotsalainen: Takuueläke takaa köyhyyden jatkumisen

Niin sanottu takuueläke tulee voimaan kuluvan vuoden maaliskuun alusta lukien – sopivasti juuri eduskuntavaalien alla. Takuueläkkeen määrä on 685 euroa kuukaudessa vuoden 2010 indeksitasossa. Takuueläke on jatkossakin sidottu kansaneläkeindeksiin. Takuueläke on veronalaista tuloa.

Keskustaoikeistolainen hallitus on kehunut vuolaasti takuueläkettä yrittäen voimakkaan mediarummutuksen säestyksellä luoda kuvaa, että kyseessä olisi laaja-alainen kaikkia kansalaisia koskeva perusturvauudistus. Todellisuudessa takuueläke tulee kohdistumaan samoihin pieneläkkeen saajiin, jotka nykyisin saavat kansaneläkettä ja pientä työeläkettä.

Tällaisia alle takuueläkkeen maksimimäärän (685 euroa kuukaudessa) saavia henkilöitä, täysimääräisen kansaneläkkeen saajat mukaan lukien, on maassa noin 120 000. Mistään yleisestä perusturvasta ei siis takuueläkkeen kohdalla suinkaan ole kyse kun otetaan huomioon, että maassa on lähes 1.4 miljoonaa eläkkeensaajaa. On arvioitu, että noin puolet noista 1.4 miljoonasta eläkeläisestä on jo jäänyt EU:n keskimääräisen köyhyysrajan (900 euroa/kuukaudessa) alapuolelle.

Takuueläkkeen ulkopuolelle tulevat jäämään kokonaan mm. ne 560 000 kansalaista, jotka saavat samanaikaisesti sekä kansaneläkettä että työeläkettä ja joiden kuukausieläke on 685 euroa korkeampi, mutta nousevien elinkustannusten oloissa edelleen riittämätön.

Takuueläkkeen lupaama taso olisi sitä paitsi voitu toteuttaa täysimääräisen kansaneläkkeen (vuonna 2010 yksin asuvalla henkilöllä 584 e/kk) normaalilla taso- ja indeksikorotuksella ilman takuueläkkeen edellyttämää ylimääräistä hakumenettelyä ja ilman takuueläkkeen mukanaan tuomia uusia byrokraattisia menettelytapoja, jotka itse asiassa voivat johtaa pienituloisimpien eläkkeensaajien aseman heikentymiseen jatkossa.

Takuueläke näyttäytyykin yhä enemmän nykyisten hallituspuolueiden vaalitäkynä ja jopa nykyisen kansaneläkejärjestelmän heikentämispyrkimyksenä. Taustalla oleva kiusallinen kysymys nimittäin kuuluu: miksi olemassa olevan järjestelmän sisälle rakennetaan uusi ylimääräinen järjestelmä, joka ei edes lähtötasossaan paranna juurikaan pienituloisimpien kansalaisten asemaa?

SKP vaatii, että suomalainen perusturvajärjestelmä uudistetaan siten, että se takaa nykyrahassa vähintään 900 euron perusturvan kuukaudessa verottomana kaikille, jotka eivät muuten voi tuontasoista sosiaaliturvaa saada vanhuuden, työttömyyden, sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi. Tämä tarkoittaa, että myös täysimääräinen kansaneläke korotetaan edellä mainitulle euromääräiselle tasolle.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja eläkkeellä oleva sosiaaliturvan erikoistutkija

Sanojen valtiaat

Olen jo pitkään ollut vihainen siitä, että meiltä on varastettu sana "vapaus." Sen ryöstäneet pääomien etupiirit ovat liimanneet siihen merkityksiä, joita sillä ei ole. Vapaudesta on tullut pääoman vapautta - vapautta rajattomasti liikkua, vapautta ahneesti kahmia kaikki omaan laariin - piittaamattomuuden ja röyhkeyden vapautta. Mutta ei meidän vapauttamme. Kuinka voimme elää ihmisinä maailmassa, missä vapaudesta on tullut kapitalismin synonyymi?

Olen pitkään ollut murheellinen siitä, että meiltä on viety sana "arvo." Se esiintyy nykyisin trendikkäästi samoissa lauseissa muiden aikamme huippusanojen, kuten osakkeiden, kurssien, optioiden ja salkkujen kanssa. Se on muuttunut abstraktista ominaisuudesta kylmässä rahassa laskettavaksi, helposti määriteltäväksi - yksioikoiseksi. Ja sen mukana ovat muuttuneet sellaiset sanat kuin "itseisarvo" ja "ihmisarvo" rahassa määriteltäviksi suureiksi.

Ystävät, puolestamme on määritelty suuri joukko sanoja. Onni, vakaus, rauha, tasavertaisuus - kaikki nämä meille kuuluvat sanat ovat karanneet rattaiksi kapitalismia tuottavaan puheeseen. Kun onni on sitä, että on enemmän rahaa, kuin naapurilla. Kun vakauden ehto on rajaton kasvu, rajattoman ahneuden ruokkiminen. Kun rauha tarkoittaa väkivaltaa omien silmien ja oman median kantaman ulkopuolella. Mitä silloin voi puhe ihmisyydestä, ystävyydestä ja elämän arvokkuudesta tarkoittaa? Tarkoittaako se silloin mitään?

Ja tarkoittaako demokratia todella EU:n byrokratiaa? Tarkoittaako edustuksellisuus todella valittujen edustajien oikeutta ylimielisesti ohittaa kansalaismielipide mennen tullen? Onko ainoaa mahdollista kansainvälisyyttä riistäjän rautaisella otteella määrittelemä uusliberalismi?

Kyse on lopulta meistä ja meidän sanoistamme. Kyse on siitä, mitä me hyväksymme, millä sanoilla ja missä yhteyksissä puhumme, kirjoitamme, laulamme. Minä vaadin takaisin rauhan ja vaurauden! Julistan yhteiseksi omaisuudeksi demokratian ja arvon! Vaadin keskustelua edustuksellisuuden ja vakauden merkityksestä!

Sanat määrittävät, rajoittavat ja rakentavat maailmamme, siksi meidän on oltava omien sanojemme valtiaita. Siksi meidän on määriteltävä millä sanoilla meidän maailmamme rakentuu. Vaikka ahneuden sanat rakentavat vaurautta harvojen taskuihin, ihmisen, elämän ja elävän maailman ne köyhdyttävät pelkiksi resursseiksi. Ennen kuin voi valloittaa maailman, täytyy ottaa haltuun kieli, joka sitä määrittää.